Uusimmat kuvat
tarinatupa
KOIRAA HAKEMASSA
Hyvä lukija ! Minä hieman pohjustan tätä kertomustani ennen kuin lähdetään reissuun. Eli olen ollut sitä mieltä että kahjoja ovat ne jotka koiranpennun vuoksi ajavat maailmojen ääriin, ja vaikka Ruotsi ei olekaan maailmojen äärillä on matkan mitta edestakaisin yli 2000 km:ä. Tästä ajoa maasturilla n.1700km. Kaikki sai alkunsa kun Eilan eli sen naisen joka meillä vaikuttaa kanssa mietittiin näitä meidän koiriamme ja kennel toimintaa jota olemme harrastaneet pienimuotoisesti jo jonkin aikaa. Tässä mietinnän tuloksena huomasimme että meillä ei ole jalostus koiria tällä hetkellä kuin Jerry, pystiffi uros ja tietenkin Berta eli työnimeltään Riiviö, joka olemukseltaan ei ole riiviö vaan todella sympaattinen bulldoggi narttu. Elikkä jos meinaamme jatkaa koirien kasvatus toimintaa on uusien jalostuskoirien hankinta vääjäämätöntä. Tosin meille hankitaan aina vain perheenjäseniä ei pelkästään jalostus (pennutus koneita), tämä aiheuttaa sen että meidän lauma käsittää tällä hetkellä 8 koiraa, 5 kissaa ja kani Jussi.
Mutta matkaan!
Oli kaunis kevät aamu, elettiin maaliskuuta sen neljättä päivää. Olin edellisenä päivänä käynyt hieman kulkupeliäni läpi käyden paikkoja läpi mikä voisi tulla kysymykseen jos auto remppaa matkalla. Kaikki näytti olevan kunnossa ja mielikin oli aivan seesteinen ja yllättävä kyllä olin aivan rauhallinen vaikka olihan kysymyksessä ensimmäinen ulkomaan reissuni, luit aivan oikein!! ensimmäinen ja ukko on yli 46:n . Mutta joskushan on aloitettava tämä maailman valtaus. Eikun kamat kasaan ja suunta kohti Juvaa, josta matkaan liittyy Minna ja Pasi Leppävirralta kennel Pyrrelandiasta, heidän on määrä ottaa samalta kasvattajalta narttupentu ja meidän on määrä ottaa urospentu. Pennuista olemme saneet vain netin kautta joitain valokuvia jotka kuten kuvat yleensä ovat vauhdikkaita ja joista näkee koiran rakennetta hyvin vähän. Mutta jostain syystä luotimme Edittiin pentujemme kasvattajaan , että pennut ovat hyvän tyyppisiä ja rakenteeltaan vastaavat toiveitamme koirien suhteen. Juvalle päästyäni Minna ja Pasi siirtivät matkatavaransa Pajeron takatilaan, ja niitä muuten riitti. Luulin että he meinaavat viipyä pitempäänkin kuin kolme päivää, jotka meidän on määrä viipyä reissulla. Minna mainitsikin että he ovat varautuneet aina vuodevaatteista alkaen kaikkeen.
Kello 13:00 päästiin jatkamaan matkaa, kotimaan osuus huristeltiin Mikkelin, Lahden, Hollolan, kautta Turkuun. Jo heti alkumatkasta Minna kertoi että häntä jännittää aivan hirveästi, että kädet aivan hikoavat ( samanlainen maailmanmatkaaja kuten minäkin).Pasi oli päällepäin rauhallinen mutta uskon että hänenkin mielessä pyöri miten löydetään Tukholman läpi oikealle tielle, ja miten löydetään jostain Galstadin kylästä Editin pieni keltainen mökki siis talo. Mutta minä isälliseen tapaan rauhoittelin että jos ihmisellä on osoite sen me kyllä löydämme. Ilmeisesti tämä auttoi koska ilmapiiri tuli rennommaksi. Perille Turkuun päästiin hyvissä ajoin, ja meille jäi pari tuntia aikaa etsiä satama ja selvittää miten päästään laivaan. Mutta satama löydettiin hyvin ja Sea Wind:n toimisto ( muuten noin kuuden neliön koju ). No kojulle löydettiin ja oltiin muuten ensimmäiset, epäiltiin että tuleeko laivaan yleensäkin muita, vai mekö matkaamme hiililaivan kannella ypöyksin. Onneksi pelkomme oli turhaa sillä tulihan myöhemmin niin rekkoja kuin pikkuautoja samaan lähtöselvitykseen. Pienenä yksityiskohtana mainitsisin tuossa kojussa ilmeisesti komennettuna olevan virkailijan töykeähkö käytös kun Minna kyseli kuinka toimitaan selvityksessä ja laivaan nousussa kun olimme ensikertalaisia, emmekä tienneet käytäntöä. Minnan kysymykseen kun häiritsimme hänen rauhaansa tämä töykimys vastasi…. avaamme toimiston puolen tunnin kuluttua…….ja kun toimisto vihdoin aukesi vastaus oli että ramppia pitkin sieltä ohjataan perille laivaan. Onneksi laivan henkilöstö oli huomattavasti mukavampaa. Mutta laivaan päästiin eikä se ollut mikään hiililaiva vaan aivan asiallinen rahtilaiva joka otti niin rahtiakin kuin hyttimatkustajia. Kapeita portaita pitkin kiivetessämme mietimme kuinka näissä selvitään paluu matkalla, kun mukana vielä on kaksi eloisaa koiranpentua. Hyttiin päästiin, hytti oli tosi pieni vaikka hytti oli neljänhengen hytti. Mutta kerros-sängyt nuo tilaihmeet mahdollistivat noin metrin levyisen käytävän sänkyjen väliin. Wc:llä meidän oli pakko nauraa, tämä mukaavuuslaitos oli noin yhden-neliön suuruinen ja piti sisällään niin lavuaarin, pöntön kuin suihkunkin. Mietittiin miten esim. Pasi suoriutuu iltatoimista moisessa kojussa, kun on vain n.180 pitkä ja painaa aikamiehen verran eli reilusti yli sadan. Tultiin siihen lopputulokseen että pestään siellä hampaat ja nenä. Muihin toimiin etsitään hieman isompi paikka.
Minna ja Pasi ja SEA WIND:n salonki
Laiva muutoin soveltuu oikein hyvin menopeliksi Ruotsiin. Laivahan liikennöi Turun ja Tukholman väliä. Eikä meno - paluu matka maksanut kolmelta hengeltä ja autolta sekä paluu matkan koirilta kuin alle 170 euroa. Laivalta löytyi niin kahvio kuin ravintola sekä tietysti TAX FREE myymälä. Myös sauna näkyi olevan mutta kulttuuri shokin pelossa emme katsoneet millainen se oli. Sisätilat katsottuamme oli pakko päästä katsomaan millaista näkymä oli laivan kannelta. VAROKAA laivan kannet ovat talvella todella liukkaat ja meri kylmää. Mutta silti kannelle ja katsomaan kuinka laiva lipuu hiljalleen saariston läpi pimeälle merelle. Mutta kannella tuli vilu, eihän aurinkokansi talvella ole järin lämpöinen paikka. Mutta kuuman kahvin ajatus veti meidät laivan kahvioon, nauttimaan laivan kahvista ja kahvileivistä. Mutta kuten kaikki on tämänkin matkan ensimmäinen matkapäivä myöhäisessä illassa ja väsymys alkaa painaa matkamiehiä, eli iltatoimille sinne tilaihmeeseen ja untenmaille. Hyvää yötä!
05.03.2004 Huomenta ! Herätyskellot olivat laitettu soimaan klo 6.30, mutta jostain syystä kaikki olivat jo jotakuinkin hereillä. Minulle ei ilmeisesti laivan hytti-ilma joka on erittäin kuiva sopinut sillä kurkkuni oli tosi kuiva ja ärsyyntynyt, mutta pienellä vesiryypyllä sekin rupesi toimimaan. Minna ja Pasi tosin mainitsivat nukkuneensa kutakuinkin hyvin. Nopeasti oli aamutoimet suoritettu, ja mieleen tuli hyödyntää laivan tarjoama aamupala mahdollisimman tarkkaan, aamupala oli runsas kuten yleensäkin. Ja mehän syötiin niin että napa rutisi, sillä nuukina ihmisinä olimme päättäneet että Ruotsin puolelle me ei liikoja kruunuja kylvetä. Mokomatko eivät osaa edes oikeita rahoja ottaa käyttöön vaan leikkivät vielä omillaan. Aamupalan syötyämme suunnistimme laivan keulaan josta aukenikin suuremmoinen näköala Tukholman talviseen saaristoon, joka oli lähes yhtä kaunis kuin Suomen saaristo. Selvimpänä erona huomasin että Tukholman saaristo oli jyrkkärantaisempaan kuin meidän rantamme. Kuulutus mainitsi että olemme noin vartin päästä satamassa, tällöin sisuksissa hieman kuohahti ja mieleen tuli miten selvitään laivasta kunnialla ulos ja miten osataan sataman läpi keskustan suuntaan ja oikealle tielle että päästään Eurooppa neljä moottoritielle. Laivasta poistuminen sujui kuitenkin hyvin ja satamaan oli merkattu reitti aivan kuin meitä ensikertalaisia varten, joten poistuminen satamasta sujui mukavasti ilman eksymistä. Mutta sitten Tukholman liikenne vaikka olikin aamuvarhainen oli pikkukaupungin immeisille melkoinen kokemus. Parhaimmillaan tai pahimmillaan neljä kaistaa samaan suuntaan, vauhti reipasta ja kaistanvaihtoja ristiin rastiin meidän edessä ja takana. Mutta me päätimme liittyä sikäläiseen liikennekulttuuriin ja etenimme joukon mukana reippaasti, ja tiukasti ajo-opasteita seuraten kuten parhaatkin autosuunnistajat. Tosin maisemia ei liioin kerinnyt katselemaan, joitakin maamerkkejä lukuunottamatta. Sikäläisistä autoilijoista voi mainita sen eron suomalaisiin verrattuna että kun laitoit vilkun päälle ja rupesit vaihtamaan kaistaa niin tilaa tuli heti, eikä niin kuin suomessa, että tähänhän et tule väliin. Kiitos tästä sikäläiselle liikennekulttuurille. Mutta ei sellaista reissua etteikö jotain harhaan ajoa tulisi. Meille se tuli aivan viimeisessä risteyksessä ennen kääntymistä E4 tielle. Ajoimme juuri tietä jossa oli useampi kaista samaan suuntaan, ja me olimme liian oikealla siirtyäksemme riittävän nopeasti vasemman laidan kaistalle jolta olisimme päässeet suoraan oikealle tielle. Näin ollen jouduimme kylläkin E4 tielle , mutta nokka näytti kohti pohjoista eikä etelää niin kuin pitäisi. Ajatuksissa heräsi epäilys kuinka pitkälle meidän pitäisi ajaa ennen kuin päästäisiin kääntymään takaisin. Mutta ei hätiä noin puolen ehkä kilometrin päässä oli ramppi oikealle josta päätimme yrittää takaisin kääntymistä. Arvio olikin oikea sillä pääsimme heti rampille noustuamme kääntymään vasemmalle ja sillan yli ja seuraavaa ramppia pitkin takaisin E4:lle. Jälleen oltiin selvitty kunnialla reitille ja mielialat olivat sen mukaiset. Jopa Pasikin pystyi kiinnittämään huomiotaan sikäläisiin autoihin, olihan kevät ja autokuume pahimmillaan. ja olihan niitä uusia ja uudehkoja volvoja, saabeja , bemareita. Siinä noiduttiin suomalaista autoverotusta ja päättäjiä jotka meitä suomalaisia kiusaavat jopa päällekkäisillä veroilla että saisivat autojen hinnat niin korkeiksi että niihin ei pääse käsiksi. Mutta matka eteni reippaasti, sikäläisten ajonopeuksien vaihdellessa 70-90-110 välillä tosin sikäläiset ajavat yleisesti ylinopeutta. sillä kun minä laitoin 90 alueella poppalooraani vauhdiksi mittarin mukaan 90 alueella noin 95-100 km:h niin meistä mentiin ohi niin että meinasi tulla niskat kipeäksi niitä seuratessa. Ensimmäinen ohitettava kaupunki oli Södertelje jonka ohi huristelimme vauhdilla olihan tie hyvä ja keli mitä parhain. Aurinko paistoi kilpaa matkalaisten kasvojen kanssa. Samalla rutiinilla ohitimme Nyköpingin, Norrköpingin, Linköpingin tosin Minna alkujännityksen lauettua otti pienet päiväunet nukkuen takapenkillä kunnes kännykkä tuo ihmisten riivaaja parkaisi hänet hereille. Mieluisasti huomasin että vanha-autoni pelasi hyvin eikä renaamisesta ollut puhettakaan, matka taittui ja me ihmeteltiin ruotsalaisten tapaa ripotella matkan varrelle lentokoneita, aivan totta ! lentokoneita oli nostettu pylväiden päihin, mikä nousuasennossa mikä laskussa. niitä oli ainakin puolen kymmentä. Ihmeteltiin niiden syytä ja kun suomalaisia oltiin, tultiin siihen lopputulokseen että lentokoneen pudottua se kasattiin muistuttamaan tapahtumasta tulevia sukupolvia. Eihän se varmaan oikea tulkinta ollut, mutta meille se sai kelvata, olihan kyse ruotsalaisista. Kiusaahan he meitä jääkiekossakin. Vai mitä!!
Linköpingin ja Jönköpingin puolenvälin paikkeilla saavuimme Vätternin rannalle, tämä suuri järvi ainakin pitkä se oli. ja melkoinen näkymä pitkän kuivanmaan ajon jälkeen. Järvi oli todella näkemisen arvoinen aamuisen sinisen usvan seassa, jotenkin se oli taianomainen sinisyydessään pienessä pakkaskelissä. Järveä olisi voinut katsella vaikka pitempäänkin mutta koirakuume painoi liikaa ja matka jatkui. Sen verran vielä maisemasta tiehän kulki korkeiden mäkien tai paremminkin vuorien ja järven välissä, meidän ihmetellessä sitä talojen määrää mitä sinne rinteelle oli rakennettu, tietenkin näköalan vuoksi, mutta kun talot olivat kuin mehiläispesät tiukassa toisiinsa nähden Näky oli ristiriitainen, kaunis järvi ja toisella puolella mökkikylä.
Tässä kohtaa on muistikuva järvestä! Sillä kuvaahan en tietenkään ottanut, samperi!
Jönköpingiin saavuttuamme meidän piti ottaa suunta kohti Göteborgia, ja sinnehän me käännettiinkin menopelin keulan ja todettiin reitin olevan odotettua selkeämpi. Tässä vaiheessa Minna kaivoi esiin Edith :n reittiselostuksen lopputaipaleelle. Satakunta kilometriä ajettuamme saavuttiin tienristille jossa luki Ulricehamn, ja eikun ratti vasempaan kohti etelää. Tätä tietä ohjeen mukaan oli ajettava 19 kilometriä kohti Gallstadia, tie oli kaamea lähinnä se muistutti paikallista ralligrossirataa eli ei kieltä hampaiden väliin ja kahvoista tiukasti kiinni. Siinä sitten pompittiin kohti määränpäätä. Viimeinen ohje oli että navetta aivan tienlaidassa ja sen takana keltainen talo. Mutta löydettiinhän perille, tosin luultiin tulleemme tyhjään taloon kun koputteluihin ei heti vastattu. (talon emäntä oli päiväunilla) tämän ollessa ainoastaan tiedonvälityksen tulkinnan syytä ( että olikin hienosti sanottu) Edith nimittäin odotti meitä vasta seuravana päivänä. Mutta saatiinhan talon emäntä hereille ja vastaanotto oli tuttavallinen heti ensi hetkestä alkaen. Minnan joutuessa pistämään parastaan englannin kielen parhaiten halliten meidän Pasin kanssa vaieten diplomaattisesti. Sen verran itseä kehuen löytyi meiltäkin Pasin kanssa kielitaitoa kunhan perisuomalainen oikeinpuhumisen peikko poistui.
Minna ja Edith lasten kanssa
Sitten heti katsomaan Edith:n koira katrasta, ja siellähän ne oli meidänkin tulevat pyrremme, tosin alussa hieman hakusessa olihan meillä vaan muistikuvamme sähköposti kuvistamme. Mutta koirat löytyi ja olimme tyytyväisiä näkemäämme, tietysti piti katastaa kaikki pennut ja niiden vanhemmat tätineen ja setineen. Loppu päivä ja ilta kuluikin nopeasti pentuja seuraten ja ajatuksia vaihtaen niin koirista kuin koiraihmisistä. Illalla saimme esimakua pennun hoidosta sillä edessä oli pentujen pesu johtuen aiemmasta tiedonvälitys sotkusta.
eikun töihin!! 
Editor pesulle
ja pesun jälkeen Teresan hellässä hoidossa 
Mutta jälleen on myöhä ja väsymys valtaa matkalaiset!
Hyvää yötä!
06.03.2004 Huomenta! Yö nukuttiin hyvin Edithin talon yläkerrassa ja minä aamuvirkuimpana ponkaisin heräsin ennen Minnaa ja Pasia. Talonväki tosin oli jo aijemmin hereillä Teresan käsipallo pelin vuoksi. Aamu palan jälkeen ja sen aikana keskustelu koirista ja koiraihmisistä jatkui, meidän huomatessa että samanlaisia lieveilmiöitä on muuallakin koiraporukoissa kuin suomessa, mutta päätimme ettemme anna sen häiritä meidän kasvatustyötä ja orastavia lämpimiä suhteita Edithin kaltaisiin työlleen antautuvien kasvattajien kanssa. Mutta aika rientää ja Edith loi keittiöstään meille matkalaisille mitä parhaimman lounaan, josta syvä kiitos hänelle. Vatsat täynnä ryhdyimme paneutumaan koirien papereiden katsasteluun ja kauppakirjojen laadintaan joka onnistui rutiinilla olihan noita kirjoitettu itsekin. Ja kun valuuttapoliittinen puoli oli suoritettu olimme onnellisia koiranpennun omistajia. Sanomattakin oli selvää että pennuista ja muista koirista otettiin kuvia koko ajan ja mitä erinlaisimmista kuvakulmista.
Editor pisillä
Edith ja pentujen vanhemmat Ilio ja Atoya 
Edith ja se..se…se no niin
Mutta tie kutsuu ja on aika lastata tavarat ja koirat autoon ja ottaa suunta kohti Tukholmaa. Viimeiset ja vähän haikeat kuvat viellä pihamaalla.
Paluu matka sujui reippaasti olihan reitti tuttu ja keli suosi meitä jälleen. Paikkakunnat toisensa jälkeen solui ohitsemme aina nopeammassa tahdissa olihan kotimatka. Hieman jännitys lisääntyi kun aloimme lähestyä Tukholmaa sillä laivaus rutiinia meillä ei tunnetusti ollut. Mutta perille satamaan päästiin ilman ylimääräisiä kuvioita, ja löydettiin jälleen Sea Windin toimisto se ”koju” nyt palvelu oli asiallisempaa olisiko johtunut että palvelemassa olleista naisvirkailioista aijemman körilään sijaan. Kuten tullessa olimme nytkin hyvissä ajoin paikalla josta syystä jouduimme hieman turhan kauan odottamaan laivausta. varsinkin kun laivausta ohjailemassa oleva kaveri oli kuin napoleon radiopuhelimensa kanssa, emmekä nähneet hänen työskentelyssään mitään tolkkua kun hän odotutti muita autoilijoita joidenkin matti myöhäisten takia eikä päästänyt meitä laivaan. Ja sitten pari matkailuauto porukkaa jotka ilmeisesti luukulla hoksasivat että heidän täytyy maksaa kyydistä, jolloin he ilmeisesti keräsivät keskuudestaan kolehtia, seisottaen jonoa melkein puolituntia turhaan. Mutta laivaan päästiin, ja raahasimme kalliin lastimme hyttiin. Sen verran olimme valveutuneita että olimme varanneet hytin lattialle sanomalehtiä ettei hytin lattia saanut uutta pinnoitusta tulevan yön aikana.
Siinä ne ovat
Kun pennuille oli annettu ruokaa ja juotavaa oli aika mennä ”ulkoilemaan”. 
Ei muuten ollut kylmääää…
Mutta hauskaa oli
Kun koirat oli ulkoilutettu, suunnistimme me ravintolaan syömään ansaittua päivällistä klo n.21.00, mutta hyvää oli ja riittävästi. Syönnin päälle suunnistamme laivamatkustajien paratiisiin tai ainakin se näytti siltä kun ihmiset hamstrasivat olutta, viinaa, tupakkaa yms. Onneksi me emme langenneet moiseen, ainakaan paljoa. Mutta jälleen matkalaisia alkaa väsyttää ja on yölevolle menon aika.
Hyvää yötä!
07.03.2004 Huomenta Suomi !
Herättyämme huomaamme olevamme kotomaan vesillä kun kännykkä tervehtii suomeksi aamunvirkkuja matkalaisia. Yö ei ollut niin miellyttävä kuin tulomatkalla sillä hytti oli huomattavasti lämpimämpi, en tiedä johtuiko pennuista vai jostain muusta. Pasikin mainitsi yön mennessä hikoillessa ja pentujen ”tuotteita” korjaillessa. Mutta sellaista pentujen kanssa matkustelu on. Ruokaa pennuille ja ulkoilemaan aurinkokannelle. Ja itse aamupalalle sillä emmehän suo toisille sitä iloa että tulemme myöhässä tyhjään pöytään. Aamupala oli myös runsas kuten menomatkalla. Täysin vatsoin valmistauduimme rantautumaan Turkuun huomataksemme että laivalla oli tullut enemmänkin koiria Suomeen päin, toiseen suuntaan se olisikin hankalampaa. Rantautuminen meni hyvin ja käänsimme auton nokan kohti kotimantuja ilman ollessa sumuinen ja matkalaiset ilmeisesti hieman väsyneet koska niin Minna luin Pasikin ottivat aamupäiväunet, minun tehtäväkseni jäädessä nauttia suomalaisista pikiteistä .Pennut viihtyivät hyvin autossa, varsinkin Editor nukkui..nukkui, Eveta sen sijaan välillä kaipasi Minnan hyväilyjä rauhoittuakseen. Pian oltiinkin Juvalla ja oli aika purkaa kuormaa Pasin Fiestaan ja kiittää Pasia ja varsinkin Minnaa onnistuneesta reissusta, heittää hyvästit matkaseuralle. Jonka jälkeen minä Editorin kanssa suuntasimme kohti Savonlinnaa ja kotia.
Matkailu on mukavaa, mutta kotona on hyvä olla. Sen todisti myös pentu päästyään kavereiden pariin ja Eilaa kiusaamaan. Etenkin Englannin bulldogginarttumme Bertaa joka otti oitis pennun omakseen..
Eila ,Berta, ja Editor keittiössä
Eila ja Editor tiskaamassa 
Kiitos matkaseurasta! --------------------------------------------------------------------------
Minä koira ja miten minusta tuli se mikä olen
Alustus : Tämä tarina sijoittuu minne tahansa maankolkkaa, kaikkiin tuhansiin suomalaisiin koteihin joihin otetaan vuosittain tuhansia koiranpentuja. Näitä ihania karvapalloja joista ajansaatossa tulee joko ihmisen uskollisia palvelijoita tai yhteiskuntakelvottomia kaikkien hylkimiä ongelmatapaus, joka on syypää kaikkeen mahdolliseen mihin vain ihmisen mielikuvitus voi vain sen syyllistää. Mutta jotta asiat saisivat enemmän todellisuus pohjaa kerron tarinaani itä-suomesta perheestä jossa kasvoin ja vartuin siksi mikä olen. Tämä perhe voi olla mikä tahansa suomalainen tai miksei ulkomaalainen perhe, kuitenkin lähinnä länsimainen perhe. Tämä siksi että maailma jossa me koirat elämme ns. sivistyneessä maailmassa poikkeaa suuresti serkkujemme elämästä maissa joissa niiden tarkoitus on vain toimia ihmisen apuna jokapäiväisen leivän etsimisessä.
Osa 1 Olen iältäni 0-2kk, ja olen kokenut syntymisen ihmeen, olen saanut kokea jotain sellaista jota mikään muu elämänvaihe ei minulle voi tuoda. On erittäin suuri muutos tulla emon suojasta tähän hyvin erilaiseen maailmaan ,joka on vieraita hajuja täynnä ja olosuhteet muuttuvat kylmästä lämpimään jne. Onneksi luoja on hieman silottanut tätä tunteiden ja kokemusten myllerrystä, antamalla meidän kehittyä hetken ilman näkö- ja kuuloaistia. Tänä aikana minä kerään kokemuksia ja luottamusta ulkomaailmaan lähinnä sisarusten ja emon läheisyydestä. Tietenkin ihmiseltä joka huolehti emosta ennen syntymääni ja synnytyksen aikana. Tätähän minä en tietenkään itse tiennyt , mutta sen opin myöhemmässä vaiheessa kun vartuin, ja kun emoni sai uudet lapset. Tämä vaihe elämässäni oli yhtä kamppailua ( tosin hyvin opettavaista myöhempää elämääni varten) parhaasta nisästä joka pullotti täynnä hyvää maitoa, parhaasta makuupaikasta emon nivustaipeessa tai muutoin mieleisestä peitteen sopukasta. Tämä elämän vaihe on meille pienille koirille muutoinkin hyvin tarkkaa aikaa, sillä olemme hyvin haavoittuvaisia kaikille ulkomaailman pöpöille ja vitsauksille. Tämä siksi että emonmaidossa saamamme suoja alkaa heiketä, eikä oma elimistömme ole vielä aivan valmis kohtaamaan kaikkia vaaroja. Välillä ihmettelin miksi ihminen aina välillä tutki vatsanseutuani ja tarkkaili miten paljon syön ja mitä ulostan. Liikkeitänikin ne seurasivat alituiseen ja sitä miten ääntelin. Nämäkin asiat selvisivät minulle aikanaan vartuttuani. Vatsan seudun tarkkailu oli tarpeen jotta mahdollinen pentubakteeri tartunta havaittaisiin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Tämä bakteeri vie meistä koiranpennuista aina silloin tällöin muutaman ennenaikaisesti tuonelan lautturille. Ilmeisesti tästä syystä meillä asuvat ihmiset eivät päästä vieraita ihmisiä tai koiria meitä katsomaan ennen kuin olemme varttuneet n. kuukauden verran. Emme mekään kaipaa tässä vaiheessa ulkopuolisia meitä ihmettelemään, sillä meillä on täysi työ omaksua koiran elämän kannalta tärkeitä vaistoja ja sovittamaan perimän kautta saamia ominaisuuksia tässä pienessä yhteisössämme . Viimein koitti päivät jolloin silmämme olivat sitä mieltä että meille voi näyttää ympäröivää maailmaa kaikkine ihmeineen, kuten miltä sisarukset, emä ja ihmiset näyttävät. Samoihin aikoihin korvamme avautuivat kaikkine äänineen, joista kaikki eivät olleet meidän mieleen. Korvamme ovat hyvin herkät joten emme pidä kovista ja korkeista äänistä, varsinkaan kun emme tiedä mitä ne tarkoittavat, pitäisikö pelätä vai laulaako emäntä vaan. Jokainen voi kuvitella millainen elämänmuutos on kun pimeyden ja lähes kuurouden jälkeen saa näön ja kuulon . Voi sitä tunnetilojen ja kokemusten tulvaa joka ryntää pieneen päähäni. Tämä aika on hyvin tarkkaa meidän myöhemmän kehityksen kannalta, tänä aikana keräämme kokemuksia kaikesta ulkoisesta ja rakennamme mielikuvaa ympäröivästä maailmasta. Samoihin aikoihin sain todeta että jalat, jotka aiemmin olivat toimineet lähinnä räpylöinä varsinkin takajalkojen osalta, alkoivat osoittaa merkkejä että niille voisi löytyä muutakin käyttöä kuin räpylän virka. Nimittäin jalkani rupesivat kantamaan ja tunsin olevani jo oikea koira. Ajattelin että nyt on maailma minulle auki, eikä mikään pidättelisi minua. Onneksi maailmamme on vielä tässä vaiheessa pentulaatikko ja sen lähiympäristö, ehkä pieni ulkotarha joka on puhdas ja erillään perheen muista koiratarhoista. Tämä aika on meidän parhaita ajanjaksoja sillä elämämme koostuu unesta, leikeistä sisarusten/ emon kanssa ja ruuasta….ruuasta….ruuasta. Tämän ajanjakson lopulla meidän pitäisi alkaa leimautua ihmiseen, jonka kanssa tulemme elämään pitkän taipaleen. Tästä alkaa se elämänvaihe jossa meidät voi pilata tai meistä voi alkaa kasvattamaan yhteiskuntakelpoista ihmisen parasta ystävää ja apulaista, sillä me haluamme palvella isäntiämme ja emäntiämme mahdollisimman hyvin ja pitkään, mutta meille pitää kertoa mitä saamme tehdä ja mitä emme. Sillä me emme tiedä ihmisten maailman sääntöjä ja toiminta tapoja ellei meille sitä kerrota ja opeteta. Sillä yksikään koira ei syntyjään ole paha tai vihainen. Tietenkin meissä on kuten ihmisissä on yksilöitä joiden perimässä on sairauksiin altistavia virheitä kuten ihmisissä. Mutta mekin ansaitsemme mahdollisuuden elämään ja onneen, ja tässä tarvitsemme ihmisen apua , tukea ja turvaa sekä ymmärrystä ja pitkää mieltä. Me kyllä palkitsemme sen joka luottaa meihin ja on tukenamme.
Osa 2 2-4kk Tämä ajanjakso jota ihmiset sanovat kaikkein tärkeimmäksi ajanjaksoksi koiran kehityksen kannalta. Tämän ajanjakson aikana minä leimaudun tai en ihmisiin, tämän ajanjakson aikana minun kanssa tulee olla erityisen tarkka.Voi sitä leikin riemua jota saamme pitää pentulaatikossamme, ja omassa tarhassamme. Kaikkien hienojen lelujen kanssa mitä laumamme ihmiset ovat meille antaneet. Palloja, puruluita, paitariepuja sekä ihania puukeppejä joita on mahtava järsiä ja joista on hyvä kinastella sisarusten kanssa. Yleensä leluista toivon että ne olisivat puisia, nahkaisia, tai oikein kumisia jotka kestävät teräviä hampaitamme jotka kasvavat parhaillaan, emännän mielestä kenties pahimmillaan. Kovamuoviset ja sellaiset lelut joista irtoaa pieniä palasia ovat vaaraksi meille. Tämä ajanjakso elämästämme on myös jatkuvaa uuden oppimista ympäröivästä maailmasta joka avartuu jatkuvasti tuoden mukanaan paljon uusia mukavia ja pelottaviakin asioita joiden omaksumiseen tarvitsemme ihmisen apua. Näitä asioita ovat mm. vieraat äänet, hajut , vieraat ihmiset joita jostain syystä on ruvennut meillä käymää, ja jotka tuppaavat nykimään meitä…..outoa täysin vieraat ihmiset ?. Muitakin outoja tapoja on ilmaantunut laumamme omille ihmisille niin…niin laumamme ihmisille, sillä olen oppinut että meidän lauma koostuu meistä pennuista , emosta, iskästä, muista laumamme koirista joita emme tietenkään näe kuin viereisessä tarhassa sekä ihmisistä jotka meitä hoitavat. Niin niitä outoja tapoja, ainakin minä koin ne oudoiksi alussa. Nimittäin kun heräsimme, meitä kiikutettiin vauhdilla ulos pissille, ja sama toistui kun olimme syöneet vatsamme killilleen hyvää ruokaa. Saimmehan jo tässä vaiheessa äidinmaidon lisäksi ihka oikeaa koiranvelliä. Lämmintä ja hyvää. Ensin emme ymmärtäneet mikä tämän toiminnan takana oli, sillä olisimme voineet pissiä ja kakkia sisäänkin. Tosin ihmettelimme miksi meitä torutaan tehtyämme tarpeemme sille olohuoneen matolle niin ! sille valkoiselle jossa oli pitkät karvat. Vähitellen tämäkin selvisi meille kun sama rutiini toistui aina uudelleen ja uudelleen, ja jostain syystä meitä kehuttiin aina kun teimme pienet vaatimattomat tarpeemme ulos, eikä sille matolle. Saimmepa joskus jonkin herkkupalan vaikka nakkipalan. Ja kun oppivia olimme hoksasimme että on meille paljon mielekkäämpää ja antoisampaa tehdä tarpeemme ulos. Toinen outo tapa oli kun meitä ruvettiin kieltämään, eli saimme karvaasti kokea että ylenpalttinen hellyttelyt oli ohitse ja elämäämme tulee jatkossa kuulumaan osana kiellot ja ohjeet. Tuli muuten otettua monta kertaa nenilleen kun en ymmärtänyt olla purematta pöydänjalkaa tai emännän näppejä. Mutta kerran hoksasin nuolaista emännän näppejä puremisen jälkeen, jolloin yllätyin kun emäntä kehui minua ja pääsimme pikkuhiljaa yhteisymmärrykseen pureskelusta. Ainakin se väheni, kokonaan en malttanut pureskelua jättää koska alati kasvavat hampaani vaativat työtä kutinansa takia. Tässä suurena apuna mulla oli kaiken-näköiset purulelut, joista parhaina puukepit ja paidanrievut. Vieraiden käynnit vain lisääntyivät, meitä rupesi oikein pelottamaa kun meitä nosteltiin syliin ja rapsuteltiin ja roikoteltiin. Välillä piti päästä suorastaan piiloon uteliaita tai näytellä nukkuvaa että saisi olla rauhassa. Oli joukossa myös sellaisia ihmisiä jotka puhuivat hiljaisella ja rauhallisella äänellä, nämä ihmiset malttoivat istua meidän keskelle lattialle. Nämä ihmiset odottivat että me rohkaisimme mielemme ja kapusimme heidän syliinsä, syliin jossa oli turvallisen oloista ja lämmintä. Näissä syleissä tuli tunne että nämä ihmiset pitävät juuri minusta ja minä heistä. Tunne suorastaan lämmitti mieltä ja tuli hyvä olo. Taisi niissä syleissä muutama unituokiokin vietettyä. Samaan aikaan laumamme isäntä oli tunnistusmerkannut meidät mikrosirulla siltä varalta että katoamme tai meidät joku paha ihminen ryöstää omiemme joukosta. Ei muuten koskenut ollenkaan. Eräänä päivänä häkkimme luokse tuli uusi vieras ihminen, joka tutki minut perinpohjin, korvat, silmät, jalat, suun ja ne.. ne no tiedättehän ne mitkä on pojilla ja tytöillä. Tämä täti sanoi että terveitä ollaan, olisimme valmiita siirtymään uusiin koteihimme. Uusiin koteihin ! miksi ! Me viihdymme hyvin nykyisessä kodissamme, emmekä kaipaa uutta kotia. Olimme noin kymmenviikkoisia ja kasvaneet melkoisesti . Olimme täynnä elämän riemua ja päivämme täyttyivät leikeistä sekä kisailusta sisarusten kanssa. Osasimme pissiä ulos ja olla purematta huonekaluja (ainakin silloin kun meitä valvottiin).Ja nyt meidät annetaan pois miksi ? Pienen koiran mieli on syystäkin sekaisin, on kova paikka erota omasta laumastaan ja lähteä vieraiden mukaan.
Tämä muutos vaatii erityisen paljon uudelta laumalta johon minä joudun, ja minulta jonka maailmankuva hajoaa ja joudun kasaamaan kaiken uudelleen . Rakentamaan luottamukseni uudelleen ihmiseen joka haisee erilaiselta , toimii erilailla kuin syntymäkodissa toimittiin. Tietenkin hyödynnän aiemmin opitun ja koetun mutta muutos on iso enkä yksin selviä siitä vaan tarvitsen ihmisen apua ja ymmärrystä.
Niin tuli myös minun vuoroni lähteä uuteen kotiin. Eli tuli perhe joka oli päätynyt että minä olisin se koiranpentu joka olisi paras heille….kenties!, mutta olisivatko he parhaat minulle. Sen aika näyttää ja meistä molemmista siis minusta ja uudesta laumastani riippuu mikä on lopputulos. Mutta minä kärsin jos tässä ei onnistuta.
Uusi koti ! hämmennyksen ja epätietoisuuden sekamelska päässäni. Ihmiset ympärilläni ovat intoa täynnä, minua kiikutetaan sisään…ulos…sisään…ulos vieraiden luokse jotka tuppautuvat minuun kiinni, paijaavat . Onneksi alkuinnostus kestää vain hetken, jonka jälkeen ihmiset rauhoittuvat asioiden palattua sen lauman normaaliksi rutiineiksi. Onneksi minulla on osa näistä rutiineista, ja pääsen tutustumaan uuden kotini pihapiiriin laajemmin. Opettelemaan reviirini rajat, sekä panemaan merkille missä sijaitsee alueellani iskän auto, millaista ääntä se pitää, missä on roskapönttö toi epämääräinen otus joka tuoksuu aina erilaiselta, missä saan tonkia missä en, ketkä pihassamme saa käydä ketkä ei. Eräänä päivänä pihallamme oli mörkö ! haukuin sitä kaikella pennun raivolla jossa oli pieni osa uhoa, mutta suuri osa pelkoa ja hämmennystä kun en tiennyt mikä se oli. Ihmiset tulivat katsomaa mitä haukuin niin kovasti, eihän he ymmärtäneet mikä sai maailmani sekaisin. Viimein kun sain osoitettuani liiterin nurkalla olevaa tummaa outoa kummajaista, hoksasi emäntäni että varmaankin pentu siis minä haukuin roskapönttöä jonka paikkaa oli vaihdettu hiljattain. Niinpä menimme yhdessä katsomaan mörköä, minä hieman emännän takana, mutta valmiina pinkaisemaan pakoon jos tarve vaatii. Ei tarvinnut lähteä pakoon vaan lähelle päästyäni tunsin tutun tuoksun, jonka yhdistin roskikseen joka oli aiemmin toisessa paikassa. Näitä mörköjä oli nuoruudessani sitten paljonkin, mutta yhdessä laumani kanssa niistä selvittiin, ja opin itsekin päättelemään pitääkö pelätä vai onko uusi asia tutustumisen arvoinen. Samaan aikaan opin talon tavat eli milloin syödään ja milloin on lenkin aika , ja mikä tärkeintä opin missä on minun omapaikka missä saan olla rauhassa ja minne minulla ei ole mitään asiaa kuten sängyt, sohvat, pöydät jne. Enkä minä niihin kajonnut ellen kaivannut huomiota osakseni. Vartuttuani ja saatuani kaikki nuoruuden rokotukseni, pääsin tutustumaan myös uusiin koirakavereihin jotka osa oli pelottavia ja osa vielä pelokkaampia kuin minä. Mutta pikkuhiljaa rupesin löytämään paikkani laumassani ja sen lähiympäristössä. Minua vietiin uusien ihmisten ja koirien luokse, pääsin tutustumaan uusiin paikkoihin, joista keräsin mukavia muistoja joiden varaan on hyvä rakentaa tuleva elämä. Minua varjeltiin varhaisnuoruuden aikana pahoilta negatiivisilta kokemuksilta, niitä tilanteita joihin jostain syystä jouduin kohtasimme ne yhdessä eikä niistä jäänyt minulle pelkoja. Mikä tärkeintä opin luottamaan ihmisiin, enkä enää vierastanut outojakaan ihmisiä. Opin että ihminen on aina lauman johtaja , ja häntä tottelemalla meillä molemmilla on hyvä olla. Ja ihminenhän kohtelee meitä koiria oikeudenmukaisesti, opettaen ja ohjaten vai mitä!.
Tarinan väsäsi kari joka kuluu laumaani aina….
Savonlinna 13.02.2005
--------------------------------------------------------------------- Koiran elämää 0sa 3 Olen vanha !olenko hyödytön?
Minua, siis keski-ikäistä miehen jurrikkaa on aina ihmetyttänyt ilmoitukset, joissa haetaan uutta kotia vanhemmalle koiralle tai hieman ”puutteelliselle” maailman parhaalle ja mukavimmalle sydänten valtaajalle. Koiralle joka on sosiaalinen,,, lapsiin tottunut,,,, terve,,,, kaikkemme,,, koulutettu jne.
Ja ilmoitustekstit: ”pitovaikeuksien takia”,” ajan puutteen takia”, ”tarpeettomana”, ” jne. Kaikkihan on tietenkin joissakin tapauksissa perusteltujakin syitä luopumaan koirasta tai muusta lemmikistä. Mutta suurimmassa osassa tapauksissa on kyse vain ihmisen lyhytnäköisestä suhtautumisesta lemmikkeihin ja niiden hyvinvointiin. Sekä omat pätemisen tarpeet joita pönkitetään koiran kautta.
Otan jälleen itselleni koiranroolin, jotta asian eri vivahteita on helpompi saattaa muotoon jonka toivottavasti mahdollisimman moni ihminen ymmärtää ja miettii omalta kohdalta mahdollisesti tilannetta jos on luopumassa koirastaan.
Tapaukset ovat keksittyjä, mutta ne voisi olla vaikka sinun tapauksesi.
Hetken juteltuaan vieraat tulivat luokseni, ja ilmoittivat haluavansa ostaa minut Suomeen. Näin alkoi matkani Suomeen uuteen kotiin, jossa minua odotti Julius dobermanni uros. Tämä vanhahko herrasmies tulisi olemaan minulle tukena ja turvana pentuaikana ja sen jälkeen niin kauan kuin jaksaa. Niin minä ainakin luulin. Alku menikin mukavasti uuden pihapiirin tutkiskelussa ja hieman kisaillessa Juliuksen kanssa. Sain hyvää ruokaa ja minusta pidettiin hyvää huolta.
Parhaita hetkiä oli rauhalliset lepohetket Juliuksen kanssa, tämä hieman harmaantunut vanhaherra kertoi tarinoita nuoruudestaan, ja kokemuksistaan elämän varrelta. Juliuksen tausta oli melko lailla samanlainen minun kanssa. Hänen ollessa nuori, ihmiset halusivat treenata Juliuksesta palveluskoiran jonka tasoista saa hakea. Käytiin pitkillä lenkeillä ja treenattiin kaikenmoisia lajeja kuten tottelevaisuutta, hakua, jälkeä , ja suojelua tämän sanottua Julius huokaa syvään ja silmäkulmaan ilmestyy kyynel. Kysyin pennun arkuudella miksi kyynel, miksi syvä raskas huokaus. Julius ei ollut halukas vastamaan kysymyksiini, vaan painoi kuononsa käpälien alle ja vaikeni. Oma mielenikin oli raskas tämän jälkeen, ja mieltäni painoi ajatus mikä voi olla niin vaikea asia että Julius ei jaksaisi tai halua kertoa minulle syytä tähän. Kartoin pitkään aihetta, mutta en päässyt asiasta irti vaan asia painoi pientä mieltäni jatkuvasti.
Niinpä eräänä iltana kun olimme tulleet iltalenkiltä ja syöneet makoisan aterian ja käytyämme levolle. Muuten meillä Juliuksen kanssa on oma sohva, mahtava vanha laiskanlinna jossa saa makoisimmat unet mitä koira voi saada. Aikamme kyhnytettyämme kylkiämme toisiimme löysimme sopivan asennon jossa voisi torkahtaa raukeaan uneen. Julius varmaankin nukahti jo mutta minä en saanut unta vaan vanha asia palasi mieleeni enkä saanut unta, vaan valvoin ja mietin uskaltaisinko vielä kysyä Juliukselta asiaa joka sai hänet silloin surulliseksi. Tönäisin kuonollani Juliusta varovasti kuonoon, ja toivoin hänen heräävän, ei herännyt…tönäisin uudelleen….ei vieläkään. Hätäännyin olisiko Julius kuollut kun ei herää. Taisin hädissäni parkaista, kun Julius nosti kuin nostikin luomiaan, kysyen rauhallisella äänellään miksi en nuku ja anna hänen nukkua. Sanoin etten saanut unta vaan vanha asia painoi mieltäni.
Kysyin arastellen kertoisiko hän nyt mikä sai hänet surulliseksi silloin. Julius katsoi harmaantuneella levollisella katseellaan syvälle silmiini, ja kysyi haluaisinko tosiaan tietää . Sanoin että halua, olisipa asia mikä hyvänsä.(tämä oli varomaton lupaus puoleltani, jonka koin omakohtaisesti myöhemmin. Huokaisten syvään Julius alkoi kertoa elämäntarinaansa, joka on tuttu varmaan monelle ikääntyneelle koiravanhukselle joita on suomen maassa tuhansia ja taas tuhansia. Jo nuorena minua koulutettiin tulevaa uraani varten pitkillä lenkeillä ja kaikenmoisilla eri harjoitteilla, joihin kuului tottelevaisuutta, jälkien etsimistä sekä ”taisteluharjoituksia” joissa minun tuli puolustaa omia mielitavaroitani. Näissä treeneissä piti olla aktiivinen, purra ja riuhtoa lelua pois vieraalta. harjoitusten jälkeen olin hyvin vihainen, ja minulta meni hyvin pitkään ennen kuin rauhoituin, ja pystyin ajattelemaan muutakin kuin puremista. Nämä harjoitukset oli myös hyvin rasittavia, niinpä minullakin oli niskat ja selkä melko usein hyvin kipeät. Keskeytin Juliuksen ja kysyin miksi täytyi olla vihainen ja taistella, leluthan olivat hänen. Julius sanoi kaiken tuon kuuluvan hänen koulutukseen ja omistajan haluun kasvattaa hänestä kaikkein paras palveluskoira. Koiran joka pyyteettömästi toteuttaa ihmisen käskyt eikä kyseenalaista käskyjen järkevyyttä. Niin mutta…. mutta halusitko itse olla vihainen ja varmasti pelottavakin.
En halunnut ! mutta minun täytyi tehdä niin, sillä jos en toteuttanut käskyjä heti ja juuri niin kuin käskettiin, sai tuntea nahkoissani tottelemattomuuteni.
Löikö ihmiset sinua….kun tämän sanoin kuohahti sisälläni jokin joka oli pakahduttaa mieleni kiukusta.
Kyllä löivät….potkivat…jättivät joskus ilman ruokaa. Kuunnellessani Juliuksen tarinaa, pyrkii mieleeni väistämättä ajatus moisen koulutuksen mielekkyydestä. Kysyikin häneltä mitä mieltä hän on koulutuksesta joissa vaaditaan moisia taitoja. Julius mietti hetken ja alkoi vastata mutta silmäluomet painuivat kiinni ja vastaus jäi saamatta. Julius.. Julius…kuiskasin ja tönäisin kuonolla vanhuksen kylkeä.
Mitä ! vastasi Julius Niin onko mieltä koulutuksessa jossa opetetaan olemaan vihainen ja puremaan vaikka ei itse haluaisi.. Julius vastasi hieman mietteliään näköisenä , että on työtehtäviä joissa on niitäkin taitoja tarvitaan ja joudutaan käyttämään. Mutta näitä töitä tekevät ammattilaiset jotka kohtelevat myös meitä nelijalkaisia työtovereita kunnioituksella ja arvostavat meidän apua jonka annamme.
Aikanaan Juliuskin valmistui käyttövalioksi.. muotovalioksi, jota kiidätettiin kisoista kisoihin kokeista kokeisiin. Oli suojelukokeita…hakukokeita…jälkikokeita…rauniokokeita. .toko - kokeita ja näyttelyitä. Julius pärjäsikin hyvin kaikissa näissä, sillä halusihan hän palvella laumansa johtajaa mahdollisimman hyvin ja ansaita olemassaolonsa oikeuden laumassa.
Mutta rankka kilpailutahti ja raskaat treenit vaativat veronsa ja kun ikääkin on jo kertynyt ei kilpailu tulokset enää riitä tyydyttämään ihmisten vaatimuksia. Vaan Juliuskin saa kokea miltä tuntuu olla liian vanha kisaamaan nuorempien kanssa. Niinpä hänkin väsyy ainaiseen kisaamiseen.. pitkiin automatkoihin… kivistäviin jalkoihin…jäykkään selkään jota koskee aina kun liikahtaa. Sitä haluaisi vaan levätä ja olla hiljaa oman perheen parissa. Muistella menneitä, ei niitä rankkoja harjoituksia…iskuja…potkuja….moitteita vaan mukavia rauhallisia kesäpäiviä marjametsällä tai leppoisia näyttelypäiviä joissa sai paistatella päivää vihreillä niityillä. Vihreillä niityillä.. nämä sanat saivat Juliuksen mielen kuohahtamaan. Käytetäänhän noita sanoja myös kuvaamaan viimeistä matkaa tuonelaan.
Juliuksen silmäkulmaan ilmestyy kyynel ja toinenkin, huomasin ne ja kysyin miksi kyyneleet. Ethän sinä ole kuolemassa tai….. ethän! . Julius huomasi suuren huolen ja pelon pienen koiran olemuksessani niinpä hän lausui rauhallisella äänellään …en ole kuolemassa, (toivottavasti) tätähän en tietysti sanonut ääneen pennun kuullen. Pentu käänteli päätään puolelta toiselle eikä ollut oikein vakuuttunut vastauksestani, vaan tiukkasi todellista syytä kyyneliin.
Mietin hetken tulisiko minun kertoa mitä todella mielessäni ajattelin kun kyyneleet nuo tunteiden tulkit paljastivat mielen liikahdukset, vaikka tietoinen minä ei olisi niitä halunnut tuoda julki. Päätin kertoa kaiken uhallakin kertoa todellisen syyn mieleni apeuteen.
Cecar ! Se mitä sanon ei johdu sinusta tai sinun tulemiseen laumaamme. Mutta en anna itselleni anteeksi jos en kerro näitä elämän varjopuolia sinulle. Se miksi sinut on tuotu laumaamme johtuu minusta ja siitä etten enää jaksa toteuttaa omistajani toiveita, vaan aika on hiljalleen ajamassa ohitseni palveluskoirana.
Julius ! sinähän olet yhä sama koira kun olit nuorempana, eikä sinun osaasi voi väheksyä nyt eikä myöhemminkään sillä perusteella että vanhenet etkä jaksa enää niin kuin nuorena.
Naurahdan pienen pontevuudelle jolla hän asiaansa esittää, mutta eihän pentu voi tietää kaikkea kun elämän kokemus rajoittuu kodin ympäristöön ja pennun viattomaan suhtautumiseen elämään. Vakavoidun ja jatkan …Olen huomannut ihmisten keskusteluista että he pohtivat tulevaisuutta minun osaltani, eikä he ole päättäneet kohtaloani …vaihtoehtoina on heidän puheissaan ollut myydä minut johonkin uuteen kotiin jossa pääsisin helpommalla ….tai että minulle annettaisiin viimeinen piikki, jolloin pääsisin niille vihreille niityille.
Cecarin huulet alkavat mutristella silmiin ilmestyy ensimmäiset omat kyyneleet. Pieni ei saa huuliltaan muuta kuin mutta…mutta ei niin saa tehdä!.
Huomaan pennun tuskan joten virkan rauhoittaakseni .. onhan vielä yksi mahdollisuus… mikä se on pentu huudahtaa….mikä se on …naurahdan ja jatkan.
Jatketaan kuten tähänkin asti, leikkien, syöden, ja nauttien elämästä. Tämän sanottuani pentu painautui kylkeeni, painoi pienet silmänsä kiinni ja nukahti ynähtäen pennun viattomaan uneen. Uneen jossa kaikki päättyy hyvin.
Se miten tarina lopulta päättyy päätät sinä lukijani omalta kohdaltasi kun se tulee eteesi. Toivottavasti teet oikeat ratkaisut ja elät niiden kanssa rauhassa.
tarinan sepittänyt Kari Kaiponen
|
