Minä koira ja miten minusta tuli se mikä olen

Minä

Tarinan väsäsi Kari, joka kuluu laumaani aina….

Alustus: Tämä tarina sijoittuu minne tahansa maankolkkaa, kaikkiin tuhansiin suomalaisiin koteihin joihin otetaan vuosittain tuhansia koiranpentuja. Näitä ihania karvapalloja joista ajansaatossa tulee joko ihmisen uskollisia palvelijoita tai yhteiskuntakelvottomia
kaikkien hylkimiä ongelmatapaus, joka on syypää kaikkeen mahdolliseen mihin vain ihmisen mielikuvitus voi vain sen syyllistää. Mutta jotta asiat saisivat enemmän todellisuus pohjaa kerron tarinaani itä-suomesta perheestä jossa kasvoin ja vartuin siksi
mikä olen. Tämä perhe voi olla mikä tahansa suomalainen tai miksei ulkomaalainen perhe, kuitenkin lähinnä länsimainen perhe. Tämä siksi että maailma jossa me koirat elämme ns. sivistyneessä maailmassa poikkeaa suuresti serkkujemme elämästä maissa joissa
niiden tarkoitus on vain toimia ihmisen apuna jokapäiväisen leivän etsimisessä.

Osa 1

Olen iältäni 0-2kk, ja olen kokenut syntymisen ihmeen, olen saanut kokea jotain sellaista jota mikään muu elämänvaihe ei minulle voi tuoda. On erittäin suuri muutos tulla emon suojasta tähän hyvin erilaiseen maailmaan ,joka on vieraita hajuja täynnä ja olosuhteet muuttuvat kylmästä lämpimään jne. Onneksi luoja on hieman silottanut tätä tunteiden ja kokemusten myllerrystä, antamalla meidän kehittyä hetken ilman näkö- ja kuuloaistia. Tänä aikana minä kerään kokemuksia ja luottamusta ulkomaailmaan lähinnä sisarusten ja emon läheisyydestä. Tietenkin ihmiseltä joka huolehti emosta ennen syntymääni ja synnytyksen aikana. Tätähän minä en tietenkään itse tiennyt , mutta sen opin myöhemmässä vaiheessa kun vartuin, ja kun emoni sai uudet lapset. Tämä vaihe

elämässäni oli yhtä kamppailua ( tosin hyvin opettavaista myöhempää elämääni varten) parhaasta nisästä joka pullotti täynnä hyvää maitoa, parhaasta makuupaikasta emon nivustaipeessa tai muutoin mieleisestä peitteen sopukasta. Tämä elämän vaihe on
meille pienille koirille muutoinkin hyvin tarkkaa aikaa, sillä olemme hyvin haavoittuvaisia kaikille ulkomaailman pöpöille ja vitsauksille. Tämä siksi että emonmaidossa saamamme suoja alkaa heiketä, eikä oma elimistömme ole vielä aivan valmis kohtaamaan kaikkia vaaroja. Välillä ihmettelin miksi ihminen aina välillä tutki vatsanseutuani ja tarkkaili miten paljon syön ja mitä ulostan. Liikkeitänikin ne seurasivat alituiseen ja sitä miten ääntelin. Nämäkin asiat selvisivät minulle aikanaan vartuttuani. Vatsan seudun tarkkailu oli tarpeen jotta mahdollinen pentubakteeri tartunta havaittaisiin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Tämä bakteeri vie meistä koiranpennuista aina silloin tällöin muutaman
ennenaikaisesti tuonelan lautturille.

Ilmeisesti tästä syystä meillä asuvat ihmiset eivät päästä vieraitaihmisiä tai koiria meitä katsomaan ennen kuin olemme varttuneet n. kuukauden verran. Emme mekään kaipaa tässä vaiheessa ulkopuolisiameitä ihmettelemään, sillä meillä on täysi työ omaksua koiranelämän kannalta tärkeitä vaistoja ja sovittamaan perimän kauttasaamia ominaisuuksia tässä pienessä yhteisössämme . Viimeinkoitti päivät jolloin silmämme olivat sitä mieltä että meillevoi näyttää ympäröivää maailmaa kaikkine ihmeineen, kutenmiltä sisarukset, emä ja ihmiset näyttävät. Samoihin aikoihinkorvamme avautuivat kaikkine äänineen, joista kaikki eivät olleetmeidän mieleen. Korvamme ovat hyvin herkät joten emme pidä kovistaja korkeista äänistä, varsinkaan kun emme tiedä mitä netarkoittavat, pitäisikö pelätä vai laulaako emäntä vaan.Jokainen voi kuvitella millainen elämänmuutos on kun pimeyden jalähes kuurouden jälkeen saa näön ja kuulon . Voi sitätunnetilojen ja kokemusten tulvaa joka ryntää pieneen päähäni.Tämä aika on hyvin tarkkaa meidän myöhemmän kehityksen kannalta,tänä aikana keräämme kokemuksia kaikesta ulkoisesta ja rakennammemielikuvaa ympäröivästä maailmasta. Samoihin aikoihin sain todetaettä jalat, jotka aiemmin olivat toimineet lähinnä räpylöinävarsinkin takajalkojen osalta, alkoivat osoittaa merkkejä ettäniille voisi löytyä muutakin käyttöä kuin räpylän virka.Nimittäin jalkani rupesivat kantamaan ja tunsin olevani jo oikeakoira. Ajattelin että nyt on maailma minulle auki, eikä mikäänpidättelisi minua. Onneksi maailmamme on vielä tässä vaiheessapentulaatikko ja sen lähiympäristö, ehkä pieni ulkotarha joka onpuhdas ja erillään perheen muista koiratarhoista. Tämä aika on meidän parhaita ajanjaksoja sillä elämämme koostuu unesta, leikeistä sisarusten/ emon kanssa ja ruuasta….ruuasta….ruuasta.

Tämän ajanjakson lopulla meidän pitäisi alkaa leimautua ihmiseen, jonka kanssa tulemme elämään pitkän taipaleen. Tästä alkaa se elämänvaihe jossa meidät voi pilata tai meistä voi alkaa kasvattamaan yhteiskuntakelpoista ihmisen parasta ystävää ja apulaista, sillä me haluamme palvella isäntiämme ja emäntiämme mahdollisimman hyvin ja pitkään, mutta meille pitää kertoa mitä aamme tehdä ja mitä emme. Sillä me emme tiedä ihmisten maailman sääntöjä ja toiminta tapoja ellei meille sitä kerrota ja opeteta. Sillä yksikään koira ei syntyjään ole paha tai vihainen. Tietenkin meissä on kuten ihmisissä on yksilöitä joiden perimässä on sairauksiin altistavia virheitä kuten ihmisissä. Mutta mekin ansaitsemme mahdollisuuden elämään ja onneen, ja tässä tarvitsemme ihmisen apua , tukea ja turvaa sekä ymmärrystä ja pitkää mieltä. Me kyllä palkitsemme sen joka luottaa meihin ja on tukenamme.

Savonlinna 13.02.2005

Osa 2

2-4kk

Tämä ajanjakso jota ihmiset sanovat kaikkein tärkeimmäksi ajanjaksoksi koiran kehityksen kannalta. Tämän ajanjakson aikana minä leimaudun tai en ihmisiin, tämän ajanjakson aikana minun kanssa tulee olla erityisen tarkka.

Voi sitä leikin riemua jota saamme pitää pentulaatikossamme, ja omassa tarhassamme. Kaikkien hienojen lelujen kanssa mitä laumamme ihmisetovat meille antaneet. Palloja, puruluita, paitariepuja sekä ihania puukeppejä joita on mahtava järsiä ja joista on hyvä kinastella sisarusten kanssa. Yleensä leluista toivon että ne olisivat puisia, nahkaisia tai oikein kumisia jotka kestävät teräviä hampaitamme, jotka kasvavat parhaillaan, emännän mielestä kenties pahimmillaan. Kovamuoviset ja sellaiset lelut joista irtoaa pieniä palasia ovat vaaraksi meille. Tämä ajanjakso elämästämme on myös jatkuvaa uuden oppimista ympäröivästä maailmasta joka avartuu jatkuvasti tuoden mukanaan paljon uusia mukavia ja pelottaviakin asioita joiden omaksumiseen tarvitsemme ihmisen apua. Näitä asioita ovat mm. vieraat äänet, hajut, vieraat ihmiset joita jostain syystä on ruvennut meillä käymää, ja jotka tuppaavat nykimään meitä…..outoa täysin vieraat ihmiset ?

Muitakin outoja tapoja on ilmaantunut laumamme omille ihmisille niin…niin laumamme ihmisille, sillä olen oppinut että meidän lauma koostuu meistä pennuista , emosta, iskästä, muista laumamme koirista joita emme tietenkään näe kuin viereisessä tarhassa sekä ihmisistä jotka meitä hoitavat. Niin niitä outoja tapoja, ainakin minä koin ne oudoiksi alussa. Nimittäin kun heräsimme, meitä kiikutettiin vauhdilla ulos pissille, ja sama toistui kun olimme syöneet vatsamme killilleen hyvää ruokaa. Saimmehan jo tässä vaiheessa äidinmaidon lisäksi ihka oikeaa koiranvelliä. Lämmintä ja hyvää. Ensin emme ymmärtäneet mikä tämän toiminnan takana oli, sillä olisimme voineet pissiä ja kakkia sisäänkin. Tosin ihmettelimme miksi meitä torutaan tehtyämme tarpeemme sille olohuoneen matolle - niin sille valkoiselle, jossa oli pitkät karvat. Vähitellen tämäkin selvisi meille kun sama rutiini toistui aina uudelleen ja uudelleen ja jostain syystä meitä kehuttiin aina kun teimme pienet vaatimattomat tarpeemme ulos, eikä sille matolle. Saimmepa joskus jonkin herkkupalan vaikka nakkipalan. Ja kun oppivia olimme hoksasimme että on meille paljon mielekkäämpää ja antoisampaa tehdä tarpeemme ulos. Toinen outo tapa oli kun meitä ruvettiin kieltämään, eli saimme karvaasti kokea että ylenpalttinen hellyttelyt oli ohitse ja elämäämme tulee jatkossa kuulumaan osana kiellot ja ohjeet. Tuli muuten otettua monta kertaa nenilleen kun en ymmärtänyt olla purematta pöydänjalkaa tai emännän näppejä. Mutta kerran hoksasin nuolaista emännän näppejä puremisen jälkeen, jolloin yllätyin kun emäntä kehui minua ja pääsimme pikkuhiljaa yhteisymmärrykseen pureskelusta. Ainakin se väheni, kokonaan en malttanut pureskelua jättää koska alati kasvavat hampaani vaativat työtä kutinansa takia. Tässä suurena apuna mulla oli kaiken-näköiset purulelut, joista parhaina puukepit ja paidanrievut.

Vieraiden käynnit vain lisääntyivät, meitä rupesi oikein pelottamaa kun meitä nosteltiin syliin ja rapsuteltiin ja roikoteltiin. Välillä piti päästä suorastaan piiloon uteliaita tai näytellä nukkuvaa että saisi olla rauhassa.

Oli joukossa myös sellaisia ihmisiä jotka puhuivat hiljaisella ja rauhallisella äänellä, nämä ihmiset malttoivat istua meidän keskelle lattialle. Nämä ihmiset odottivat että me rohkaisimme mielemme ja kapusimme heidän syliinsä, syliin jossa oli turvallisen oloista ja lämmintä. Näissä syleissä tuli tunne että nämä ihmiset pitävät juuri minusta ja minä heistä. Tunne suorastaan lämmitti mieltä ja tuli hyvä olo. Taisi niissä syleissä muutama unituokiokin vietettyä.

Samaan aikaan laumamme isäntä oli tunnistusmerkannut meidät mikrosirulla siltä varalta että katoamme tai meidät joku paha ihminen ryöstää omiemme joukosta. Ei muuten koskenut ollenkaan.

Eräänä päivänä häkkimme luokse tuli uusi vieras ihminen, joka tutkiminut perinpohjin, korvat, silmät, jalat, suun ja ne.. ne no tiedättehän ne mitkä on pojilla ja tytöillä ei. Tämä täti sanoi että terveitä ollaan, olisimme valmiita siirtymään uusiin koteihimme.

Uusiin koteihin ! Miksi ? Me viihdymme hyvin nykyisessä kodissamme, emmekä kaipaa uutta kotia. Olimme noin kymmenviikkoisia ja kasvaneet melkoisesti . Olimme täynnä elämän riemua ja päivämme täyttyivät leikeistä sekä kisailusta sisarusten kanssa. Osasimme pissiä ulos ja olla purematta huonekaluja (ainakin silloin kun meitä valvottiin). Ja nyt meidät annetaan pois miksi? Pienen koiran mieli on syystäkin sekaisin, on kova paikka erota omasta laumastaan ja lähteä vieraiden mukaan.

Tämä muutos vaatii erityisen paljon uudelta laumalta johon minä joudun ja minulta jonka maailmankuva hajoaa ja joudun kasaamaan kaiken uudelleen. Rakentamaan luottamukseni uudelleen ihmiseen joka haisee erilaiselta, toimii erilailla kuin syntymäkodissa toimittiin. Tietenkin hyödynnän aiemmin opitun ja koetun mutta muutos on iso enkä yksin selviä siitä vaan tarvitsen ihmisen apua ja ymmärrystä.

Niintuli myös minun vuoroni lähteä uuteen kotiin. Eli tuli perhe joka oli päätynyt että minä olisin se koiranpentu joka olisi paras heille….kenties? Mutta olisivatko he parhaat minulle? Sen aika näyttää ja meistä molemmista siis minusta ja uudesta laumastani riippuu mikä on lopputulos. Mutta minä kärsin jos tässä ei onnistuta.

Uusikoti! Hämmennyksen ja epätietoisuuden sekamelska päässäni. Ihmiset ympärilläni ovat intoa täynnä, minua kiikutetaan sisään…ulos…sisään…ulos vieraiden luokse jotka tuppautuvat minuun kiinni, paijaavat . Onneksi alkuinnostus kestää vain hetken, jonka jälkeen ihmiset rauhoittuvat asioiden palattua sen lauman normaaliksi rutiineiksi. Onneksi minulla on osa näistä rutiineista ja pääsen tutustumaan uuden kotini pihapiiriin laajemmin. Opettelemaan reviirini rajat, sekä panemaan merkille missä sijaitsee alueellani iskän auto, millaista ääntä se pitää,missä on roskapönttö toi epämääräinen otus joka tuoksuu aina erilaiselta, missä saan tonkia missä en, ketkä pihassamme saakäydä ketkä ei. Eräänä päivänä pihallamme oli mörkö! Haukuin sitä kaikella pennun raivolla jossa oli pieni osa uhoa, mutta suuri osa pelkoa ja hämmennystä kun en tiennyt mikä se oli. Ihmiset tulivat katsomaa mitä haukuin niin kovasti, eihän he ymmärtäneet mikä sai maailmani sekaisin. Viimein kun sain osoitettuani liiterin nurkalla olevaa tummaa outoa kummajaista, hoksasi emäntäni että varmaankin pentu siis minä haukuin roskapönttöä jonka paikkaa oli vaihdettu hiljattain. Niinpä menimme yhdessä katsomaan mörköä, minä hieman emännän takana, mutta valmiina pinkaisemaan pakoon jos tarve vaatii. Ei tarvinnut lähteä pakoon vaan lähelle päästyäni tunsin tutun tuoksun, jonka yhdistin roskikseen joka oli aiemmin toisessa paikassa. Näitä mörköjä oli nuoruudessani sitten paljonkin, mutta yhdessä laumani kanssa niistä selvittiin ja opin itsekin päättelemään pitääkö pelätä vai onko uusi asia tutustumisen arvoinen. Samaan aikaan opin talon tavat eli milloin syödään ja milloin on lenkin aika ja mikä tärkeintä opin missä on minun oma paikka missä saan olla rauhassa ja minne minulla ei ole mitään asiaa kuten sängyt, sohvat, pöydät jne. Enkä minä niihin kajonnut ellen kaivannut huomiota osakseni.

Vartuttuani ja saatuani kaikki nuoruuden rokotukseni, pääsin tutustumaan myös uusiin koirakavereihin jotka osa oli pelottavia ja osa vielä pelokkaampia kuin minä. Mutta pikkuhiljaa rupesin löytämään paikkani laumassani ja sen lähiympäristössä. Minua vietiin uusien ihmisten ja koirien luokse, pääsin tutustumaan uusiin paikkoihin, joista keräsin mukavia muistoja joiden varaan on hyvä rakentaa tuleva elämä. Minua varjeltiin varhaisnuoruuden aikana pahoilta negatiivisilta kokemuksilta, niitä tilanteita joihin jostain syystäjouduin kohtasimme ne yhdessä eikä niistä jäänyt minulle pelkoja. Mikä tärkeintä opin luottamaan ihmisiin, enkä enää vierastanut outojakaan ihmisiä. Opin että ihminen on aina laumanjohtaja ja häntä tottelemalla meillä molemmilla on hyvä olla. Ja ihminenhän kohtelee meitä koiria oikeudenmukaisesti, opettaen ja ohjaten vai mitä?

Koiran elämää 0sa 3


Olen vanha! Olenko hyödytön?

Minua, siis keski-ikäistä miehen jurrikkaa on aina ihmetyttänyt ilmoitukset, joissa haetaan uutta kotia vanhemmalle koiralle tai hieman ”puutteelliselle” maailman parhaalle ja mukavimmalle sydänten valtaajalle. Koiralle joka on sosiaalinen,,, lapsiin tottunut,,,, terve,,,, kaikkemme,,, koulutettu jne.

Ja ilmoitustekstit: ”pitovaikeuksien takia”,” ajan puutteen takia”, ”tarpeettomana”, ” jne.

Kaikkihan on tietenkin joissakin tapauksissa perusteltujakin syitä luopumaan koirasta tai muusta lemmikistä. Mutta suurimmassa osassa tapauksissaon kyse vain ihmisen lyhytnäköisestä suhtautumisesta lemmikkeihin ja niiden hyvinvointiin. Sekä omat pätemisen tarpeet joita pönkitetään koiran kautta.

Otan jälleen itselleni koiran roolin, jotta asian eri vivahteita on helpompi saattaa muotoon jonka toivottavasti mahdollisimman moni ihminen ymmärtää ja miettii omalta kohdalta mahdollisesti tilannetta jos on luopumassa koirastaan.

Tapaukset ovat keksittyjä, mutta ne voisi olla vaikka sinun tapauksesi.



Terve tuloa meille! Haukun kiivaasti autoa joka saapuu pihaamme. En tunne auton ääntä enkä odota laumamme ihmisiä kotiin koska ne ovat jo kotona. Ai niin ! en ole esitellyt itseäni. Olen nuori dobermanni uros Cecar. Asun venäjällä , meillä on hieman kurjat olosuhteet. Eikä aina ruuastakaan ole varmuutta, mutta elän onnellista aikaa sisarusten kanssa leikkien ja opetellen koiran elämää. Olen kuulemma hyvää sukua, ja geenit sisälläni
tekevät minusta laadukkaan rotuni edustajan. Äitini on erityisesti kunnostautunut tottelevaisuus kokeissa, ja palkittu useissa kisoissa mitalein ja kunniamaininnoin. Isäni on taasen lujahermoinen, viisas ja vahva. Hänet on koulutettu suojelukoiraksi, joka suojelee
isäntäväkeä kaikissa tilanteissa. Ihailen isääni ja haluan tulla hänen kaltaisekseen. Niin se auto joka tuli pihaamme, siitä astui ulos nuori pariskunta. En tuntenut heitä, mutta laumani
ihmiset tuli kuitenkin tervehtimään tulijoita, joten lopetin haukkumisen.

Hetken juteltuaan vieraat tulivat luokseni, ja ilmoittivat haluavansa ostaa minut Suomeen.
Näin alkoi matkani Suomeen uuteen kotiin, jossa minua odotti Julius dobermanni uros. Tämä vanhahko herrasmies tulisi olemaan minulle tukena ja turvana pentuaikana ja sen jälkeen niin kauan kuin jaksaa. Niin minä ainakin luulin. Alku menikin mukavasti uuden pihapiirin tutkiskelussa ja hieman kisaillessa Juliuksen kanssa. Sain hyvää ruokaa ja minusta pidettiin hyvää huolta.

Parhaita hetkiä oli rauhalliset lepohetket Juliuksen kanssa, tämä hieman harmaantunut vanhaherra kertoi tarinoita nuoruudestaan, ja kokemuksistaan elämän varrelta. Juliuksen tausta oli melko lailla samanlainen minun kanssa. Hänen ollessa nuori, ihmiset halusivattreenata Juliuksesta palveluskoiran jonka tasoista saa hakea. Käytiin pitkillä lenkeillä ja treenattiin kaikenmoisia lajeja kuten tottelevaisuutta, hakua, jälkeä , ja suojelua tämänsanottua Julius huokaa syvään ja silmäkulmaan ilmestyy kyynel. Kysyin pennun arkuudella miksi kyynel, miksi syvä raskas huokaus.

Julius ei ollut halukas vastamaan kysymyksiini, vaan painoi kuononsa käpälien alle ja vaikeni. Oma mielenikin oli raskas tämän jälkeen, ja mieltäni painoi ajatus mikä voi olla niin vaikea asia että Julius ei jaksaisi tai halua kertoa minulle syytä tähän. Kartoin pitkään aihetta, mutta en päässyt asiasta irti vaan asia painoi pientä mieltäni jatkuvasti.
Niinpäeräänä iltana kun olimme tulleet iltalenkiltä ja syöneet makoisan aterian ja käytyämme levolle. Muuten meillä Juliuksen kanssa on oma sohva, mahtava vanha laiskanlinna jossa saa makoisimmat unet mitä koira voi saada. Aikamme kyhnytettyämme kylkiämme toisiimme löysimme sopivan asennon jossa voisi torkahtaa raukeaan uneen. Julius varmaankin nukahti jo mutta minä en saanut unta vaan vanha asia palasi mieleeni enkä saanut unta, vaan valvoin ja mietin uskaltaisinko vielä kysyä Juliukselta asiaa joka sai hänet silloin surulliseksi. Tönäisin kuonollani Juliusta varovasti kuonoon, ja toivoin hänen heräävän, ei herännyt…tönäisin uudelleen….ei vieläkään. Hätäännyin olisiko Julius kuollut kun ei herää.Taisin hädissäni parkaista, kun Julius nosti kuin nostikin luomiaan, kysyen rauhallisella äänellään miksi en nuku ja anna hänen nukkua. Sanoin etten saanut unta vaan vanha asia painoi mieltäni.

Kysyin arastellen kertoisiko hän nyt mikä sai hänet surulliseksi silloin. Julius katsoi harmaantuneella levollisella katseellaan syvälles ilmiini, ja kysyi haluaisinko tosiaan tietää.

Sanoinettä halua, olisipa asia mikä hyvänsä.(tämä oli varomaton lupaus puoleltani, jonka koin omakohtaisesti myöhemmin.

Huokaisten syvään Julius alkoi kertoa elämäntarinaansa, joka on tuttu varmaan monelle ikääntyneelle koiravanhukselle joita on suomenmaassa tuhansia ja taas tuhansia.

Jonuorena minua koulutettiin tulevaa uraani varten pitkillä lenkeillä ja kaikenmoisilla eri harjoitteilla, joihin kuului tottelevaisuutta, jälkien etsimistä sekä ”taisteluharjoituksia” joissa minun tuli puolustaa omia mieli tavaroitani. Näissä treeneissä piti olla aktiivinen, purra ja riuhtoa lelua pois vieraalta. Harjoitusten jälkeen olin hyvin vihainen ja minulta meni hyvin pitkään ennenkuin rauhoituin, ja pystyin ajattelemaan muutakin kuin puremista. Nämä harjoitukset oli myös hyvin rasittavia, niinpä minullakin oli niskat ja selkä melko usein hyvin kipeät.
KeskeytinJuliuksen ja kysyin miksi täytyi olla vihainen ja taistella, leluthan olivat hänen.

Julius sanoi kaiken tuon kuuluvan hänen koulutukseen ja omistajan haluun kasvattaa hänestä kaikkein paras palveluskoira. Koiran joka pyyteettömästi toteuttaa ihmisen käskyt eikä kyseenalaista käskyjen järkevyyttä. Niin mutta…. mutta halusitko itse olla vihainen ja varmasti pelottavakin.

En halunnut ! Mutta minun täytyi tehdä niin, sillä jos en toteuttanut käskyjä heti ja juuri niin kuin käskettiin, sai tuntea nahkoissani tottelemattomuuteni.

Löiköihmiset sinua…. kun tämän sanoin kuohahti sisälläni jokin joka oli pakahduttaa mieleni kiukusta.

Kyllä löivät….potkivat…jättivät joskus ilman ruokaa.

Kuunnellessani Juliuksen tarinaa, pyrkii mieleeni väistämättä ajatus moisen koulutuksen mielekkyydestä. Kysyikin häneltä mitä mieltä hän on koulutuksesta joissa vaaditaan moisia taitoja. Julius mietti hetken ja alkoi vastata mutta silmäluomet painuivat kiinni ja vastaus jäi saamatta. Julius.. Julius…kuiskasin ja tönäisin kuonollav anhuksen kylkeä.

Mitä? vastasi Julius

Niin onko mieltä koulutuksessa jossa opetetaan olemaan vihainen ja puremaan vaikka ei itse haluaisi.. Julius vastasi hieman mietteliään näköisenä , että on työtehtäviä joissa on niitäkin taitoja tarvitaan ja joudutaan käyttämään. Mutta näitä töitä tekevät ammattilaiset jotka kohtelevat myös meitä nelijalkaisia työtovereita kunnioituksella ja arvostavat meidän apua jonka annamme.

AikanaanJuliuskin valmistui käyttövalioksi.. muotovalioksi, jota kiidätettiin kisoista kisoihin kokeista kokeisiin. Olis uojelukokeita…hakukokeita…jälkikokeita…rauniokokeita. .toko -kokeita ja näyttelyitä.

Julius pärjäsikin hyvin kaikissa näissä, sillä halusihan hän palvella laumansa johtajaa mahdollisimman hyvin ja ansaita olemassaolonsa oikeuden laumassa.

Mutta rankka kilpailutahti ja raskaat treenit vaativat veronsa ja kun ikääkin on jo kertynyt ei kilpailu tulokset enää riitä tyydyttämään ihmisten vaatimuksia. Vaan Juliuskin saa kokea miltä tuntuu olla liian vanha kisaamaan nuorempien kanssa. Niinpä hänkin väsyy ainaiseen kisaamiseen.. pitkiin automatkoihin… kivistäviin jalkoihin…jäykkään selkään jota koskee aina kun liikahtaa. Sitä haluaisi vaan levätä ja olla hiljaa oman perheen parissa. Muistella menneitä, ei niitä rankkoja harjoituksia…iskuja…potkuja….moitteita vaan mukavia rauhallisia kesäpäiviä marjametsällä tai leppoisia näyttelypäiviä joissasai paistatella päivää vihreillä niityillä. Vihreillä niityillä.. nämä sanat saivat Juliuksen mielen kuohahtamaan. Käytetäänhän noita sanoja myös kuvaamaan viimeistä matkaa tuonelaan.

Juliuksen silmäkulmaan ilmestyy kyynel ja toinenkin, huomasin ne ja kysyin
miksi kyyneleet. Ethän sinä ole kuolemassa tai….. ethän!

Julius huomasi suuren huolen ja pelon pienen koiran olemuksessani niinpä hän lausui rauhallisella äänellään …en ole kuolemassa, (toivottavasti) tätähän en tietysti sanonut ääneen pennunkuullen.

Pentu käänteli päätään puolelta toiselle eikä ollut oikein vakuuttunut vastauksestani, vaan tiukkasi todellista syytä kyyneliin.

Mietin hetken tulisiko minun kertoa mitä todella mielessäni ajattelin kun kyyneleet nuo tunteiden tulkit paljastivat mielen liikahdukset, vaikka tietoinen minä ei olisi niitä halunnut tuoda julki. Päätin kertoa kaiken uhallakin kertoa todellisen syyn mieleni apeuteen.

Cecar! Se mitä sanon ei johdu sinusta tai sinun tulemiseen laumaamme. Mutta en anna itselleni anteeksi jos en kerro näitä elämän varjopuolia sinulle.

Se miksi sinut on tuotu laumaamme johtuu minusta ja siitä etten enää jaksa toteuttaa omistajani toiveita, vaan aika on hiljalleen ajamassa ohitseni palveluskoirana.

Julius! Sinähän olet yhä sama koira kun olit nuorempana, eikä sinun osaasi voi väheksyä nyt eikä myöhemminkään sillä perusteella että vanhenet etkä jaksa enää niin kuin nuorena.

Naurahdan pienen pontevuudelle jolla hän asiaansa esittää, mutta eihän pentu voi tietää kaikkea kun elämän kokemus rajoittuu kodin ympäristöön ja pennun viattomaan suhtautumiseen elämään.
Vakavoidun ja jatkan …Olen huomannut ihmisten keskusteluista että he pohtivat tulevaisuutta minun osaltani, eikä he ole päättäneet kohtaloani…vaihtoehtoina on heidän puheissaan ollut myydä minut johonkin uuteen kotiin jossa pääsisin helpommalla ….tai että minulle annettaisiin viimeinen piikki, jolloin pääsisin niille vihreilleniityille.

Cecarin huulet alkavat mutristella silmiin ilmestyy ensimmäiset omat kyyneleet. Pieni ei saa huuliltaan muuta kuin mutta…mutta ei niin saa tehdä!.

Huomaanpennun tuskan joten virkan rauhoittaakseni .. onhan vielä yksi mahdollisuus…

Mikä se on pentu huudahtaa….mikä se on …naurahdan ja jatkan.
Jatketaan kuten tähänkin asti, leikkien, syöden, ja nauttien elämästä. Tämän sanottuani pentu painautui kylkeeni, painoi pienet silmänsä kiinni ja nukahti ynähtäen pennun viattomaan uneen. Uneen jossa kaikki päättyy hyvin.

Se miten tarina lopulta päättyy päätät sinä lukijani omalta kohdaltasi kun se tulee eteesi. Toivottavasti teet oikeat ratkaisut ja elät niiden kanssa rauhassa.


Tarinan sepittänyt Kari Kaiponen